Elämä luostarissa
Ortodoksinen luostariperinne
Luostarielämä sai alkunsa jo kristinuskon varhaisina vuosisatoina, mutta varsinaiseksi hengelliseksi liikkeeksi se muotoutui 300-luvulla Egyptissä ja Palestiinassa. Vainojen päätyttyä monet kristityt alkoivat etsiä uusia tapoja omistautua kokonaan Jumalalle. Samalta ajalta ovat peräisin myös varhaisimmat luostarikirjallisuuden tekstit, joiden hengelliseen perintöön nykyinen ortodoksinen luostarielämä perustuu.
Nykyisessä ortodoksisessa perinteessä Pohjois-Kreikassa sijaitsevaa Athosvuorta pidetään merkittävimpänä luostarielämän keskuksena. Sen niemimaalla sijaitsee kaksikymmentä luostaria, joissa luostariperinne on säilynyt katkeamattomana jo yli tuhannen vuoden ajan. Myös Kiriklan luostarin hengelliset juuret ovat Athosvuorella luostarin hengellisen isän kautta. Tämä antaa meille varmuuden siitä, että luostarimme edustaa aitoa ja elävää ortodoksista luostariperinnettä.
Luostarissa vuorokausi jakautuu kolmeen osaan: rukoukseen, työhön ja lepoon.
Rukous ei tarkoita ainoastaan yhteisiä jumalanpalveluksia, vaan myös jokaisen munkin henkilökohtaista rukousta omassa keljassaan. Tavallisesti sekä henkilökohtainen rukous että ensimmäinen yhteinen jumalanpalvelus toimitetaan varhain aamuyöllä, sillä yötä pidetään parhaana aikana rukoukselle. Jokainen kilvoittelija perehtyy myös ortodoksisen kirkon pyhimpiin teksteihin. Rukous on ihmisen tärkein tehtävä, sillä sen kautta hän voi kohdata Jumalan ja yhdistyä Häneen. Suurina juhlapäivinä luostarissa toimitetaan kokoöisiä jumalanpalveluksia, jotka voivat kestää useita tunteja.
Työ on välttämätöntä paitsi luostarin käytännön elämän ylläpitämiseksi myös vaivannäön hengellisen merkityksen ymmärtämiseksi. Ortodoksisissa luostareissa korostetaan ruumiillisen työn arvoa, sillä se muistuttaa siitä, että myös ruumis osallistuu hengelliseen kilvoitukseen. Työ voi olla kaikkea tavallisista askareista, siivouksesta, keittiö- ja puutarhatöistä sekä rakentamisesta, aina käsitöihin, taiteeseen ja hallinnollisiin tehtäviin saakka.
Lepoa on luostarissa vähemmän kuin tavallisessa elämässä, sillä munkki haluaa käyttää mahdollisimman paljon aikaa rukoukseen. Siksi päivä alkaa jo aamuyön tunteina.
Useimmat ortodoksiset luostarit ovat yhteiselämäluostareita ja myös Kiriklan luostari kuuluu tähän perinteeseen. Tämä tarkoittaa, ettei kenelläkään veljestön jäsenellä ole henkilökohtaista omaisuutta. Työstä ei makseta palkkaa, vaan luostari huolehtii kaikista asukkaidensa tarpeista. Munkit pukeutuvat mustaan munkin vaatteisiin merkiksi siitä, että he ovat jättäneet maallisen elämän taakseen, ja he saavat munkkivihkimyksessä uuden nimen.
Luostari on kuin suuri perhe, jossa jokainen tukee toisiaan keskinäisessä rakkaudessa. Jotta perhe voisi toimia, sillä tulee olla johtaja. Luostarissa tämä on igumeni. Yksi luostarielämän tärkeimmistä periaatteista on kuuliaisuus, ei ainoastaan igumenille, vaan koko veljestölle. Sen kautta munkki oppii kuuliaisuutta Jumalan tahdolle.
Luostariin astumista kuvataan usein maailman jättämiseksi taakse. Munkit pitävät vain vähän yhteyttä sukulaisiinsa ja ystäviinsä, mutta toivottavat kaikki vierailijat lämpimästi tervetulleiksi. Luostarissa jokainen ihminen nähdään veljenä tai sisarena.
Suojellakseen itseään maailman vaikutuksilta munkit eivät lue sanomalehtiä, katso televisiota eivätkä etsi viihdettä. Koko heidän elämänsä on pyhitetty Jumalalle.
Kiriklan luostarin veljestö
Tällä hetkellä luostarissa elää igumenin lisäksi kaksi veljeä: yksi on vihitty munkkidiakoni ja yksi on kuuliaisuusveli. Veljestön jäsenet ovat kotoisin Suomesta ja Virosta, ja luostarin yhteinen kieli on viro. Koska luostarin hengelliset juuret ovat Athosvuorella ja Kreikassa, monet luostarin käytännöistä noudattavat bysanttilaista traditiota. Luostarin tavoitteena on välittää bysanttilaisen luostarielämän syvää kokemusta Pohjoismaihin.
Veljestö hankkii toimeentulonsa ikonimaalauksella, suitsukkeen ja kynttilöiden tekemisellä sekä mahdollisimman omavaraisesti maata viljelemällä. Myös pyhiinvaeltajien ja luostarin ystävien lahjoitukset ovat välttämättömiä luostarin elannon takaamiseksi.
Harkitsetko luostarielämää?
Veljestö ottaa vastaan naimattomia, täysi-ikäisiä ortodoksisia miehiä, joilla ei ole maalliseen elämään liittyviä taloudellisia tai oikeudellisia velvoitteita, kuten lainoja, huollettavia lapsia tai muita sitoumuksia.
Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä luostariin ja tulla vierailemaan joksikin aikaa sekä keskustelemaan omasta kutsumuksestaan luostarin johtajan kanssa. Jos kiinnostunut tuntee vierailunsa jälkeenkin Jumalan kutsun omistautua täysin Hänelle, ja luostarin johtaja pitää häntä luostarielämään sopivana, otetaan henkilö luostariin kuuliaisuusveljeksi. Se tarkoittaa, että veli elää kaikessa luostarin rytmin mukaan muiden munkkien mukana, mutta hän ei ole vielä luvannut sitoutua lopullisesti luostarielämään. Tämän kokelasajan aikana kuuliaisuusveli oppii kuuliaisuutta, ja kaikkia luostarielämässä tarvittavia käytännön taitoja. Jonkin ajan kuluttua kuuliaisuusveli puetaan munkin vaatteisiin, jotta hän voi totutella munkkina olemiseen jo ennen vihkimistään.
Kun kuuliaisuusveli on ohittanut kokelasajan (joka tavallisesti kestää yhdestä kolmeen vuotta), vihitään hänet viitankantajamunkiksi. Tällöin hän sitoutuu jäämään luostariin loppuelämäkseen, olla kuuliainen luostarin veljestölle ja johtajalle sekä luopuu omaisuudestaan. Merkkinä uudesta identiteetistä hänelle annetaan vihkimyksessä uusi nimi. Tämän jälkeen munkki on virallisesti veljestön jäsen.
Luostarivihkimysten korkein aste on suuri skeema, johon viitankantajamunkki vihitään tavallisesti muutaman vuoden kilvoittelun jälkeen. Suureen skeemaan vihkimyksen yhteydessä annetaan lopulliset luostarilupaukset, ja toisinaan vihittävän nimi muutetaan uudestaan suureen skeemaan vihkimisen yhteydessä. Skeemamunkit tunnistaa skeemavaatteesta, jossa on punaisella langalla kirjailtu Kristuksen kärsimykseen liittyviä symboleja.
Kiriklan luostarissa kaikki munkit vihitään vanhan luostaritradition mukaan suureen skeemaan, kun taas venäläisissä luostareissa tapana on vihkiä suureen skeemaan lähinnä iäkkäitä kilvoittelijoita. Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen (1749–1809) peräänkuuluttaa suuren skeeman antamista kaikille kilvoittelijoille jo melko nuorella iällä, koska vasta se on todellista sitoutumista luostarielämän kilvoitukseen, ja siksi sen pitäisi olla suhteellisen alussa kilvoitusuraa, ei sen lopussa.
Luostarin johtaja
Luostarin johtaja ja perustaja on korkeasti siunattu Haapsalun piispa Damaskinos, joka on Athosvuoren pyhittäjä Ksenofonin luostarin veljestön jäsen. Hänet vihittiin Tallinnan hiippakunnan apulaispiispaksi 12.1.2025. Vuodesta 2024 alkaen hän on ollut myös Reomäen nunnaluostarin hengellinen isä.
Piispa Damaskinos liittyi Ksenofontoksen luostarin veljestöön vuonna 2015, mutta sitä oli edeltänyt yli vuosikymmenen mittainen syventyminen athoslaiseen luostarielämään. Vuonna 2016 hänet vihittiin munkiksi ja vuonna 2018 hän vastaanotti suuren skeeman sekä hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi. Lopulta vuonna 2019 ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vihki hänet rippi-isäksi (kreikkalaisessa käytännössä vain harvoilla papeilla on oikeus toimia rippi-isinä).
Munkinkilvoituksensa ohessa piispa Damaskinos on opettanut ortodoksista teologiaa isänmaassaan Suomessa. Hänet tunnetaan myös bysanttilaisen musiikin edistäjänä niin suomen, viron kuin ruotsinkin kielillä, koska Ksenofontoksen luostarissa hän on toiminut yhtenä luostarin päälaulajista. Athosvuorelainen laulutraditio onkin vuosien aikana tullut hänelle erityisen tutuksi.